Matami ja makkarankuoret

Lähdin eilen ekstemporee kattomaan the BellRaysin keikkaa Tavastialle. Odotin sielukasta soul-bluesfiilistelyä, sain punkkia ja hätkähdyttäviä mekkoja.

Lämppäri Miss Saana and the Missionaries oli ihan positiivinen ylläri. Miss Saanassa oli matamin ainesta, mutta en tiennyt mitä ajatella ällövihreästä kultakirjaillusta toppatakkikankaasta tehdystä makkarankuorimekosta.

Ilmeisesti taustalla oli joku diili, sillä myös BellRaysin uhkea solisti oli ahdattu punaiseen glitter-nylon-makkarankuoreen. Vartalon ollessa mallia rehevä, oli tietysti mitä puoleensavetävin valinta keikkua lavalla ilman tissiliivejä. Valkoisissa stringeissä, jotka paistoivat mekon läpi.

Alkuhämmennyksen jälkeen osasin keskittyä itse musiikkiin niin kauan, kunnes verensokerini romahti ja väsähdin tyystin. Se oli sen ansiota, että varta vasten keikalle ostetut karkit unohtuivat kassiin narikkaan ja yrmeä setä olisi velottanut niiden noutamisesta euron. Loppukeikan keskityinkin pystyssä pysymiseen ja silmien auki pitämiseen.

Reissu kannatti kuitenkin. Musiikin osalta se oli jopa avartava, vaikken hurjimmasta räminästä pitänytkään. Ja onhan siinä esiintymisessä ihailemista, eikä muuten ole ihan turhia muusikoitakaan noin niinkuin taitojensa osalta. Meinasi itsellenikin tulla ihan hiki kun äimistelin rumpalin jumalatonta hytkyntää ja viuhtomista pallillaan.

Jääkarhurunoutta

Kikkaroin tänään Akateemisessa Kirjakaupassa jääkarhuksi pukeutuneena ja kirjoitin kaupan asiakkaille tilausrunoja. Kyseessä oli koulumme perinne kirjan ja ruusun päivänä, ja hieno kokemus olikin. Kirjoitin 12 runoa mitä ihmeellisimmistä aiheista, lähes kaikesta parisuhteiden päättymisistä Surtseyn lunnien kautta skeittaukseen. Kiksit!

Mahtavinta koko hommassa oli ihmeellinen intiimiys, kun yritti saada tilauslomakkeiden muutamista sanoista ja ympyröinneistä sekä tilaajan ensivaikutelmasta käsityksen koko ihmisestä. Ja toki improrunoilu saa aina aikaan muhevat inspiraatiot.

Kun on runolle aikaa vain puoli tuntia, syntyy aika erityyppisiä ja -laatuisia tuotoksia. Paria en olisi aluksi edes kehdannut palauttaa, mutta jälkeenpäin luonnoksia ihmetellessä saatoin huojennuksekseni huomata, etteivät ne nyt ihan mitä tahansa soopaa olleetkaan.

Oma suosikkini kaikista kirjoituksistani on ehkä juuri tuo skeittaus-runo, eipä ole sellaista ennen tullut tehtyä. Täytyypä heittää parit värssyt siitä näytille. Kiitos vaan sille salskealle nuorelle miehelle, joka kirjoitti niin mahtavan tilauksen! Ounattu kaikille Wamma parkkilaisille, vaikkei minulla olekaan aavistustakaan siitä missä moinen edes sijaitsee.

"Risto skeittaa Sandelssi kourassa ja laulaa
'Aurinko aurinko plaa plaa plaa'
Ihana Risto, se osaa niin hyvin Method 360:n

Skate, Risto, skate!
Anna mennä taikka mä lähden Pub 26:een
koska alkoholia ei saa myydä kaupassa ennen
kello aamu yhdeksää"

Tulin myös kirjoittaneeksi lyhyen siili-runon, jonne kuvittelin piiloittaneeni iskelmä-viittauksen kirjoittaessani että "ja se laulaisi Missä olet Laila", mutta Niksun sarjisblogia selatessani (voiko blogia selata?) kauhistuin hoksatessani, että se onkin Scandinavian Music Groupin uusin albuumi. Niin sitä ihminen erehtyy muistikammioitaan kaivellessaan. Vai muistanko oikein ja on olemassa joku samanniminen iskelmä-styge?

Oli tai ei, jääkarhu piti kovasti päivästään ja palailee mitä todennäköisemmin ensi vuoden tapahtumassa jälleen astialle, kenties jossain muussa hahmossa.

Yhtä jos toistakin

Että voi kasautua tuhat ja yksi pulmaa samaan syssyyn. Viime kuukauden aikana olen kärsinyt paitsi yhdestä jos toisesta murheesta, myös
-autokoulun teoriakokeesta (2 kertaa)
-tulevaisuudestani Ahvenanmaalla, jota ei tullutkaan, vaikka sain työtarjouksenkin
-ylioppilaskirjoituksista
-abivuoden kurssivalinnoista
-kolmesta järjestämästäni tapahtumasta
-lehden DL:stä
-miljoonista muistettavista synttäreistä, mm. omani
-koeviikosta
-sekä yleisestä täysi-ikäisyyden aiheuttamasta shokista.

Mutta kaiken keskeltä voi löytyä myös valoa. Kesken biologian opiskelun havaitsin Rosan kanssa, että koulun kurssitarjottimen mystisistä kirjainyhdistelmistä syntyy tavuja lisäämällä mitä mielekkäimpiä runoja.

Esimerkkilause yhdeltä riviltä:
kaveri lirillä Avikaisen eleettömässä ekovessassa.

Eräs aivan omissa svääreissään liikkuva säkeistö:
Kaveri hatkat otti
humala, jaa
Tukkaviiva helmaksi?
Kosminen nivusharppi

Hokasin, että leikki saattaisi toimia myös autojen rekkareilla. Kirjottaisi vastaantulevien kirjainyhdistelmiä ylös ja mälläilisi niistä sanoja. Täytyy koittaa joskus.

Valon pilkahdusta on myös se, että sain ystäväiseni kanssa apurahaa dokumentin tekemiseen ensi kesänä Islannissa.

Aplodit. Meiltä puuttuu enää kamera.

Ikävää, että tämä on eräänlainen omaelämäkerrallinen täyteteksti, eikä sillä ole mitään tekemistä kevyiden ajatelmien kanssa. Jahka tästä kevät kevenee, tulee tekstiäkin toivottavasti enemmän. Kirjoitussuonikin on hitusen tyrehdyksissä, kun työn alla on parisenkymmentä muutakin tekstiä. Voi voi blogiparkaa.

Ahvenanmaa-dilemma

Perin raastavaa havaita, että Ahvenanmaan työnantajien käsissä on tällä hetkellä ylioppilaaksi kirjoittautumiseni.

Päätin tyytyä hakemaan kesätöitä vain Ahvenanmaalta, en suinkaan lähes kaikista pohjoismaista, kuten aijemmassa postauksessa pohdiskelin. No, tilanne on kuin onkin se, että minulla on jo työpaikka, mutta ihan täältä mantereen puolelta. Ja houkutteleva olisikin, mutta pointtini lähteä ruotsinkieliselle alueelle töihin oli kielen petraaminen, parin ruotsinkurssin skippaaminen ja pitkän ruotsin kirjoittaminen ensi syksyn ylppäreissä. Näin ollen jos en saa Ahvenanmaalta töitä, joudun opiskelemaan kaikki kurssit ja heivaamaan ruotsin kirjoittamista seuraavaan kevääseen, joka sotkee syksyn kirjoitukseni puhumattakaan keväästä.

Eräästä paikasta Ahvenanmaalla, johon hain, tuli ystävällismielinen vastaus, jossa kerrottiin, että kesän työntekijät valitaan toukokuussa. Jumankekkula! Silloin pitää jo allekirjoittaa jo käsillä olevan työpaikan työsopimus, tehdä ensi vuoden kurssivalinnat ja ilmoittautua piakoin syksyn ylppäreihin, en todellakaan voi odottaa niin kauan! Ja mitä jos muista paikoista ei kuulu mitään? Valitsenko jo tarjotun työpaikan muine etuuksineen kuin ruotsin kieli? Kumman työpaikan tarjoamat mahdollisuudet ovat tärkeämpiä? Anteeksi, mutta voisiko joku päättää elämästäni minun puolestani?

Alkuperäisissä ylppärisuunnitelmissa pysyminen olisi niin turvaisaa, helppoa ja optimaalista! Ei päänvaivaa! Asiat simppeleitä! Enkelt! Claro!

Niin että kaikki te Ahvenanmaalla työtä tarjoavat, nyt kuulkaa kiireenvilkkaa valitsette meikäläisen teille töihin!

Jumppaherne

Jouluaatonaattona äitiäni ja minua kummastutti tulitikkuaskista löytynyt ylläri. Äiti oli sytyttelemässä kakluuniin tulia ja avasi luonnollisesti tulitikkuaskin. Siellä tikkujen kanssa somasti rivissä nökötti kolme hernettä.

Siis mitä ihmettä? Joku enne? Mitä äh miksi kukaan laittaisi herneitä tulitikkuaskiin?

Naurun ja ensihämmästyksen laannuttua unohdimme asian hetkeksi, kunnes aattona ruokapöydässä tuli puhe herneistä, joita oli tarjolla. Kerroimme löydöksestämme ja hetken vallitsi epäuskoinen hiljaisuus. Mummi kai ensimmäisenä jotain hihkui ja kummasteli, mutta sitten emon siippa avautui.

"Aii perrrkele, sinnekö mä ne laitoin!"

En olisi uskonut, että asialle löytyisi järkevä selitys. Niin kuitenkin kävi. Siippa jatkoi selostustaan. Näin taustatietona, hän löi kesällä kirveellä itseltään peukalon rikki, joka sitten leikattiin ja jota ryhdyttiin kuntouttamaan. No, tarina kuului, että fysioterapeutti oli antanut oivan vinkin jumpata peukaloa pyörittelemällä herneitä vuorotellen peukalon ja jokaisen sormen välissä. Jumppaherneet siippa oli sitten säilönyt kätevästi stidiaskiin talteen ja unohtanut ne sinne.

Älkää siis koskaan epäilkö herneiden parantavaa voimaa, vaan popsikaa ne kiltisti naamaanne viimeistä myöten.

Valivali

Täytyy minunkin nyt sitten marista tästä kansakuntia kahisuttelevasta aiheesta: Facebookin perkele vie tehokasta työskentelyaikaani. Tämä suotakoon, olenhan välttänyt jo tehy-kiistan kommentoinnin ja Jokelan puinnin.

Koeviikolla kuuluu lukea oppikirjoja.
Koeviikolla ei kuulu istua nenukki ruudussa ja lähettää kaverille virtuaalisia glitter-kaloja.

Arvata saattaa, kumpaa olen tehnyt.
Tittidii, rikon rajoja: tein molempia.

No joo. Ikuiset "mä en osaa mitään" -jaarittelut sikseen. Facebook sikseen, se oli minun lyhyt ja ytimekäs Minkäs mahtaa -kannanottoni. Elämme jännittäviä aikoja. Olen nimittäin tehnyt innovaatioita ja suunnitelmia. Ensi kesänä suuntaan vihdoin nokkani Islantiin. Tätä on odotettu, ja jos hyvin käy ja saan töitä, saatan viettää siellä jopa koko kesän. Kehitteillä on myös dokumenttielokuvanpoikaa, onhan edellisestä jo kulunut häpeälliset kaksi vuotta.

Islannista olisi tarkoitus hakea Nordjobbia ja käydä leirillä. Toiveista toteutuu ainakin toinen, mutta molemmissa tapauksissa se tarkoittaa suurta rahanmenoa ja mahdollisesti pientä tuloa, jota ei lasketa. Kaikki ensivuoden suunnitelmani kuulostavat kutakuinkin siltä. Valtaviin menoeriin ensivuoden puolella kuuluu myös muun muassa ajokortti, jonka hankkimisesta on muuten tehty järkyttävän kallista.

Perusblogimentaliteettiini näyttää kuuluvan valittaminen. Valittamisen arvoista olkoon nyt vielä, että Mullan allojen nelostuotantokausi alkaa ihan liian mollivoittoisissa fiiliksissä.

Puhetaidosta

Olin Valtsikan abi-infossa. Noin paristakymmenestä pääaineensa esittelijäporukasta kolmea tai neljää jaksoi kuunnella.

Muiden noin seitsemäntoista porukan kertomukset olivat epäselviä, puuduttavia, lähes samanlaisia ja ulosanniltaan tympeää katsottavaa. On mielestäni hirvittävän harmillista, että nuoret aiheestaan (kaiketi) motivoituneet ihmiset eivät osaa puhua käyttämättä käsittämättömiä sivistyssanoja, eivät osaa artikuloida, eivät osaa puhua sen verran reippaalla äänellä, ettei tarvitse pinnistää kuullakseen, eivätkä osaa selkokielellä kertoa mistä asiassa on konkreettisesti kysymys.

Kahden tunnin sepustuksien jälkeen minulla ei ole aavistusta siitä, miten eroavat toisistaan vaikkapa sosiaali- ja kulttuuriantropologia sekä sosiaalipolitiikka. Lähes jokaisessa esityksessä mainittiin samat asiat, "näin makro ja mikro-tasolla", "tää meidän järjestö järkkää sit parhaat bileet", "niinni toi Esko Aho on opiskellu täällä", "ni me käsitellään niinku yleisellä tasolla aika tota laajasti näitä yhteiskunnan ilmiöitä, et sillee tää on siltatiede niinku tän ja tän välillä ja niinku tästä powerpoint-esityksen agendasta näettekin ni tää on oikeestaan fokusoitunu tähän yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin tavaallaan ehkä miten sen sanois."

Helkkari, faktat tiskiin kiitos! Ja selkokielellä jos saa pyytää. Ja jos ihan ylellisyyksiin mennään niin olis kiva jos puhuisit tänne meitä kohti.

Peruskoulussa pitäisi tarjota esiintymistaitojen kurssi, pakollisena. Perus ulosannin on toimittava, sitä tarvitaan joka päivä, kaikissa arkihommissa. Sen taitaminen tuo todella isot plussat, ja taitamattomuus tekee yleensä kaikki vain vihaiseksi.

Jokaisen luennoitsijan, opettajan ynnä muun kumppanin tulisi käydä sitten jonkinlainen jatkokurssi. Huono puhuja tekee asialleen vain hallaa, kun kuulijat tympääntyvät seuraamaansa ja menettävät viimeisetkin motivaation rippeensä. Sen sijaan, kuten historiasta olemme oppineet, hyvä ja jopa karismaattinen puhuja saa kenet tahansa uskomaan mitä tahansa.

Bling, kuulija tulee petku-huiputetuksi!

Iisalmi

Matkustin Siilinjärven mutkien kautta Iisalmeen. Iisalmen piti olla kaukana, mutta ei se niin pitkä matka ollutkaan.

Matkustin Iisalmeen, olisin voinut mennä Kajaaniin Leenan luo. Mutta silloin en olisi käynyt Iisalmessa. Ja kaupunkihan se oli, ei siinä mitään.

Asuin Iisalmessa pölyisessä mökissä jonka saunaa ei ollut pesty varmastikaan ikinä. Sauna haisi pissalle, mutta sänky oli pehmeä.

Iisalmessa ratsastin Kustilla. Kusti on tammoista viehkein. Mitäs siitä että se on oikeasti Gustava ja meillä on etäisyyttä kevyet 500 kilometriä.

Kaikki muutkin Iisalmen hepat oli kivoja. Loikkasin isolla Vihvillä ihan hirveän ison loikan vähän pienemmän esteen yli ja Anna ratsasti päin tolppaa. Ei siinä mitään, pystyssä pysyi ja sai opetuksen.

Iisalmessa oli pimeää ja kylmä, mutta ei sieltä olisi pois halunnut.

Päivitys.

Ratkaisu niin ahdistavaan pyykkiongelmaan löytyi. Jälleen tuttu tuoksu ajelehtii pyykeistä ympäri asuntoa.

Kaiken takana oli nimittäin huuhteluaine. Sen kerran kun kannoin pyykkejä ja tunnistin väärän tuoksun, oli huuhteluaine jäänyt laittamatta. Sen Oikean metsästys siis päättyi onnellisesti ilman metsästysvaihetta, sillä en kertaakaan kaupassa ollessani kehdannut tahi muistanut kyykistellä pesuaineden ääreen nuuskimaan.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että hämmästyttävän usein postauksissani seikkailee äiti. Ja taas on äidille sattunut jotain kirjoittamisen arvoista, joten äiti-postausten joukkioon liittyy yksi uusi. Voisinkin laittaa sille ihan oman tuollaisen luokituksen, "luokkatunnisteen" kuten tuossa alapuolella ilmaistaan. "Aiheesta: Äiti".

Tällä kertaa Lauttasaaren Seurakunta on hämmentänyt mieliämme. Äiti sai seurakunnalta kuoren, mitä tapahtuu kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Sen sisällä oli suuri kukkakortti, sellainen neutraali joka ei ole hieno muttei niin rumakaan että ärsyttäisi. "Lauttasaaren seurakunnalla on ilo kutsua Sinut, vuonna 1957 syntyneen seurakunnan jäsenen, yhdessä seuralaisesi kanssa syntymäpäiväkahveille". Ja äiti on tietääkseen syntynyt -58. No, omille 50-vuotiskahveille oli tullut kutsu, eikä mikään järkytä nelikymppistä yhtä paljon.

Jäimme miettimään, oliko äidin syntymävuosi oikeasti ilmoitettu kirkonkirjoihin väärin silloin kun hän erottuaan liittyi takaisin kirkkoon. Tänään oli kuitenkin vuorossa hempeänkeltainen pahoittelulappu. "Valitettavasti olen antanut kutsut lähettäneelle pastorillemme vuotta nuorempien osoitetarrat." Siispä kaikki Lauttasaaren Seurakunnan 48 tai 49 vuotiaat ovat kokeneet saman kauhistuksen jo vuoden etukäteen. Mikäs sen parempi herätys "viisikymppinen on vanhus"-pinttymistä todellisuuteen.

Tällä hetkellä molemmat kirjeet ovat kaunistamassa jääkaapin ovea.

Se Oikea

Kahmin pyykkikoneesta möykyn syliini odottaen tuttua, raikasta pyykintuoksua. Kaikeksi pettymyksekseni sain pistävän hajusteen käryn, joka muistutti enimmäkseen mummin vessanraikastinta, joka on olevinaan joku raikas sitrusmäntysuopakäpy.

Jumankekka emo! Mitä pesuainetta sä olet ostanut? "Ei voi muistaa", se sanoi ja syventyi perunamuussiin. Se väitti myös, ettei muistanut mitä se edellinen aine oli ollut.

Levittelin pyykkejä telineeseen ja koko ajan nenäni vainutessa vieraan aromin sisälläni kasvoi pettymyksen ja kaunan ahdistava möhkäle. Lopulta tunsin olevani suorastaan surullinen pesuaineen takia, päivässä oli ehdottoman suuri aukko sekä mustelma, olin menettänyt jotakin merkittävää.

Nähkääs tuo edellinen pesuaine oli tunnearvoista sorttia. Kun sitä jokunen kuukausi sitten meille yllättäen ilmestyi, tunnistin sen heti vuosien takaa, sydämeni hypähti. Joskus lapsuudessa äiti oli sitä käyttänyt useinkin, niin että se oli jäänyt hajumuistiini. Juuri siltä tuoksuivat lakanat silloin, kun vielä sain pomppia lakanan päällä kun sitä ravisteltiin.

Tuo tuoksu on niin miellyttävä, että jos voin sitä saada pyykkeihini, en todellakaan aijo tyytyä huonompaan. Siksipä tästä alkaa Sen Oikean metsästys. Aijon joka kerta kauppaan mennessäni käydä haistelemassa pesuainepusseja löytääkseni etsimäni, koska emo ei sen nimeä muista. Sitten painan armaimpani nimen mieleeni ja liimaan jääkaappiin lapun, jossa kiellän ketään ostamasta talouteemme muuta.

Voisi kuvitella, että siellä tuotteen toisella puolen oltaisiin tyytyväisiä tällaisesta uskollisuudesta.

Taide kuuluu kaikille

Olen tässä Juhlaviikkojen aikana monasti kironnut sen ketaleen, joka kehtasi kehittää moisen sloganin. Taide kuuluu kaikille. Kyllä niin joo. Paitsi alaikäisille.

Mikähän älynväläys on tunkea mielenkiintoiset kirjailijatapaamiset kuppiloihin ja kapakoihin? Miksi Huvilassa ei ole holitonta aluetta? Ja etenkään Flowssa?

Juhlaviikot tarjoavat kutkuttavia tapahtumia, mahtavia esiintyjiä, ainutkertaisia konsertteja Suomessa, liudan taidetta eri muodoissaan ja usein myös täysin ilmaiseksi. On jopa Lasten juhlaviikot erikseen. Mutta väliin putoavat jälleen nuoret, kuten niin monessa muussakin asiassa.

Ajatellaanko siellä komiteoissa tai ties missä ettei nuoria kiinnosta? Haloo! Kyllä kiinnostaa, enemmän kuin monia aikuisia! Sitä en ymmärrä, mikä menetys olisi tarjota erityisesti Flowssa ja Huvilassa alaikäisille mahdollisuus nauttia näytännöistä. Eikö se vain takaisi suuremmat katsojajoukot? Myös nuorilla on näkemystä hyvän musiikin suhteen, olisinpa minäkin varmasti maksanut siitä että olisin nähnyt muun muassa Coco Rosien - joka esiintyi ensimmäistä, toivottavasti ei viimeistä, kertaa Suomessa.

Toki tarjonnassa on myös täysin ikärajattomia numeroita. Mutta kun se taide kerran kuuluu kaikille, niin miksei samantien ihan kaikki, viimeistä myöten?

Vaan minähän en luovuta. Olen istunut piknikillä Huvilan ulkopuolella kun sisään ei kerran pääse. Ja on sapettanut kuunnella, kun sisällä on hillitön meininki ja viereisellä VIP alueella yritysvieraat mussuttavat salaattejaan vähät välittämättä artisteista. Minä istun ulkopuolella. Ei siinä mitään, musiikki kuuluu ulos moitteettomasti. Mutta olisi se ollut kiva nähdäkin Husky Rescue, Ojos de Brujo, Regina ja huomenna Nick Lowe. Mutta ei, koska taide kuuluu lähes kaikille, en maksa moisesta riemusta mitään.

Mutta kyllä, muutaman kuukauden kuluttua taide kuuluu myös minulle.

Kaikki teet vievät Lauttasaareen

Kesän aikana on tullut eteen monenmonta hetkeä, joiden kuluttamiseksi olen leikkinyt sanaleikkejä. Sanaleikit ovat tekemässä comebackiä, sillä eihän niitä kukaan ole leikkinyt sitten lapsuuden tukalan pitkien automatkojen. Nyt olen törmännyt ilmiöön useammankin kerran monenmoisissa illanistujaisissa ja ajankuluttajaisissa.

Montako h:lla alkavaa bändinnimeä keksin näiden liikennevalojen aikana? Ravintola, avintola, vintola, intola, ntola, tola, ola, la, a. 'Niina, Aku, täytyy tyytyä tukaaniin' tai 'Atte kumiorava, varo imuketta'. T-paita, teepussi, t-luupihvi, t-risteys.

Tarttukaamme tukevammin tuohon t-kirjaimeen. T on nimittäin hieno kirjain. Sukunimeni ensimmäinen kirjain, monikon tunnusmerkki, aakkosten kahdeskymmenes kirjain ja etuliite tai alkukirjain monelle käytännölliselle sanalle. Ja ennen kaikkea se on liite, joka mullistaa espoolaisen maailmankatsomusta ja sivistää häntä tiedolla, ettei Lauttasaari ole olemassa vain jotta sen läpi voisi kulkea Länsiväylä. Se on liite, joka niin monen väsyneen vaeltajan sydäntä lämmittää Kampin keskuksen ytimessä hohtaen aikataulutaulussa rohkaisevaa valoaan. Se on liite, joka vie Helsingin eliitin kotiin.

Kauan eläköön T-bussit, nuo YTV:n harvinaislaatuiset soturittaret, jotka espoolaisia uhmaten ja heidän elämästään neljä minuuttia enemmän vieden taistelevat läpi liikennevalojen lievittääkseen lauttasaarelaisten ahdinkoa harvojen bussiyhteyksien päässä! T-bussit taistelevat meidän lauttasaarelaisten kanssa vastaan sellaisia turhamaisuuksia, kuten länsimetro, me puhallamme yhteen periaatteen punaiseen hiileen. Mutta mitäpä muutakaan T-bussit tekisivät, sillä T on heidän kohtalonsa. Kaikki teet vievät Lauttasaareen!

Hajuaisti

Heräsin aamulla meteliin, joka kuulosti siltä kuin joku tulisi moottorisahalla huoneeni seinästä läpi. Äitihän se siellä vain puuhasteli aamujugurttinsa parissa.

Naamani oli varmasti näkemisen arvoinen kun kuontalo vinksallaan kömmin ulos huoneestani ja näin jokaisen olkkarin huonekalun ja maton pitkin poikin kämppää. Emo istui tyytyväisenä aamukahvinsa ja hesarin ääressä keittiössä ja myhäili virne naamalla kun kysyin mitäs helkkaria tämä taas on. "En saanu nukuttua ni mä vähän mietin. Mä katos hankin semmosen langattoman nettiyhteyden!"

Tottakai se selittää miksi kaikki tavara on levällään.

"Katos tähän tulee semmoi työnurkkaus..." Jaaha, äiskä rymsteeraa.

Minun oli tarkoitus lähteä firman kekkereihin, mutta räkä lensi sitä rataa että päätin jäädä kotiin. Siispä vietin mielekkään päivän äidin kanssa yökkärissä siivoten ja musiikkia kuunnellen. Tarvitsin juuri sellaista päivää reissun jälkeen. Niinpä äiti pääsi avautumaan lisää siitä, mitä yön aikana oli ehtinyt tapahtua.

Tultiin kohtaan imurointi (puoli kahdeksalta sunnuntaiaamuna), ja äiti kertoi selvästi innostuneena uudesta innovaatiostaan. Hänellä on hajuaisti hyvin tehokasta laatua, ja niinpä kun imuri oli taas levittänyt ympäristöön ikävää hajua, emo oli terävänä tyttönä ripotellut vaniljasokeria pölypussiin tuoksua parantamaan. Kun hän oli käynnistänyt imurin, sokeri oli kauniissa kaaressa hulmahtanut ulos koneesta pitkin nurkkia.

Tuli auttamatta mieleen se toinen episodi, missä auton ilmastointi oli alkanut "haista", mikä siis tarkoittaa sitä, että muiden nenät eivät olleet aistineet mitään poikkeavaa. Tuolloin äiti oli sitten keksinyt kokeilla imureihin tarkoitettua raikastinrae-juttua. Hän ripotteli iloisen keltaiset, sitruunantuoksuiset rakeet yhdestä tuuletusaukosta sisälle, ja toivoi parasta. Niinpä ollessamme eräänä päivänä matkalla jonnekin, alkoi ilmastointikanavista kuulua jännittävää rapinaa. Hetken rapistuaan se sylkäisi keltaisen rakeen takapenkille. Minä ja emon siippa tuijotimme silmät ymmyrkäisinä tapahtumien kulkua, kunnes äiti iloisesti hihkaisi: "Ainiin, laitoin tosiaan niitä rakeita, hihhih." Kukaan muu siis ei ollut tietoinen moisista raikastimista, ja arvata saattaa millaista satikutia emo sai maskuliiniselta osapuolelta autojen hoidosta...

Niinpä suorastaan pelästyin kun äiti tuumi ruokaa laittaessani, että haiseepas tuo liesituuletin kummalliselta.

Jälkimainingit.

Maailmanrauha! Ystävyyttä yli rajojen! Voimme tehdä poikkeuksen! Voi superlatiivi ja optimismi soikoon.
Palasin eilen Suomeen Jamilta, ja voi hyvät hyssykät että olikin kivaa tulla kotiin. Ei sen takia ettenkö olisi viihtynyt matkalla, vaan siksi että niin mieletön reissu tuntuu hyvältä saada kasaan kokonaisuutena. Aikalailla sain uutta käteen: kavereita, näkökulmia, eri kulttuureja, ajatuksia. Ja mikä ehkä hillittömin kokemus, tein kuuden muun leiriläisen kanssa kahden tunnin radio-ohjelman BBC:lle. Keskusteltiin keskenämme ja haastateltavien kanssa Intian seudun tulvista, Darfurin tilanteesta ja rauhanturvaajien työstä siellä, kielien opetuksesta ympäri maailmaa, ja siitä miksi eri kulttuurit, jopa vihollisvaltiot, tulevat Jamboreella toimeen keskenään, mutta kotona eivät. Keskustelu oli varsin mielenkiintoinen, ja oli aika uskomaton fiilis kun saimme koko ajan ulkomaailmasta sähköpostitse ja puhelimitse kannanottoja. Ei ihme sinänsä, onhan kanavalla vaatimattomat 200 miljoonaa kuuntelijaa ympäri maailmaa.

Radioprojektin parissa tuli niin pelottavan selväksi miten älyttömän hyvin asiat meillä ovat. Klisee sinänsä, mutta ihan totta, kuinka moni teistä on koskaan keskustellut kasvotusten ihmisen kanssa joka elää keskellä sotaa ja nälänhätää? Juttelimme ohjelmaa kootessa kotimaidemme suurimmista ongelmista, enkä koskaan ole tuntenut itseäni niin onnekkaaksi. Se tunne puristi kurkkua ja sai kyyneleet silmiin. Muut mukana olevat olivat kotoisin Meksikosta, Ugandasta, Sudanista, Venetsuelasta, Italiasta ja Keniasta. Voitte vain kuvitella miltä tuntui sanoa "minulla on Suomessa kaikki hyvin" sen jälkeen kun kaikki muut olivat kertoneet luonnonkatastrofeista, poliittisista ongelmista, sodista ja nälänhädästä, jotka sotkevat ihmisten elämän. Koin melkoisen valaistumisen, kaikki oli edessäni niin konkreettisena ja epäreiluna itsenään. Voin valitettavasti vain leikkiä ajatuksella, miten hienoa olisi jos jokaisella olisi mahdollisuus sellaiseen kokemukseen.

Käytyäni läpi päässäni koko tuon päivän, jonka ohjelman teko meiltä vei, niin suuria asioita, tuntui uuvuttavalta palata takaisin leirin arkeen. Päivisin lämpöasteita ja aurinkoa oli liikaakin, mikä sai jotkut riehumaan vesileikkeineen. Suomessa partioleirillä se olisi ollut aivan tavallista, mukavaa ajanvietettä, mikäs siinä. Ihmiset kaatoivat juomavettä kanistereista toistensa niskaan ja viskelivät vettä ympäriinsä. Mutta on siinä, että paikalla oli kuitenkin ihmisiä maista missä puhdasta vettä ei edes ole tarjolla. Millaista olisi katsoa vesisotaa sellaisen taustan omaavana? Muutenkin shokki saattaa olla melkoinen saapua puutteesta leirille, missä ruoka ja suihku juomavedessä ovat itsestäänselvyys. Kuulinkin joidenkin leiriporukoiden yhteistyöstä, missä rikkaan maan leiriläiset toivat leirille vaatteita ja muita tarvikkeita köyhempien maiden leiriläisille, joilla saattoi olla koko leirille vain yksi vaatekerta. Se välittäminen ja avun antaminen partiotoiminnassa on hienoa, sen sai kokea tuolla reissulla. Muulla maailmalla on meistä opittavaa.

Kuvia radioinnista http://www.flickr.com/photos/90154596@N00/tags/jamboree/

Jami-meisinkeja

Ääää! Kovin kauniilta nayttavat ääkköset, mutten jaksa napytella koodeja jokaisen sellaisen kohdalla. Englantilainen nappaimisto aiheuttaa hidasteita, koska tamahan on ihan vaaran nakoinen eivatka sormeni valitettavasti nae. Tulee t'll'ist' teksti'. Mutta kuuluu asiaan kirjoittaa aakkosilla ulkomailta, tulee ihan kasinkosketeltava tunnelma.

Olen siis vihdoin Briteissa Essexissa maailman suurimmalla partioleirilla, Jamboreella. Yli 40 000 partiolaista 158 maasta luovat aika uniikit mahdollisuudet puuhailla monenmoista. Itse olen viela erityisasemassa, koska olen taalla kirjeenvaihtajana, jolloin paasen kayttamaan mediakeskuksen palveluita (=dataamaan kun huvittaa). Saan vasata videopaivakirjaa, aanittaa haastatteluja, kirjotella juttuja lehtiin, opetella radiotyota, muokkailla valokuviani ym. Eipas muut leirilaiset semmoisia paasekaan tekemaan. Rinta rottingilla.

Se mita taalla muutoin tehdaan, on suhteellisen laaja kysymys. Normin leiri-elaman lisaksi taalla tehdaan noin yleisesti melkein kaikkea sita mita suomalaisilla partioleireilla ei tulisi mieleenkaan tehda. Suomalaisilla leireilla rymytaan pusikoissa ja tehdaan nuotioita, joissa sitten rajaytellaan sikanautapurkkeja taivaan tuuliin, taalla sen sijaan maalataan portugalilaisia puukukkoja ja tutustutaan aurinkoenergian tuomiin mahdollisuuksiin.

Taalla on vesivessat. Taalla kaikki ruoka on yksittaispakattua. Taalla paasee dataamaan. Taalla voi ladata puhelimensa. Taalla voi kaikkea sellaista mita Suomen karskit ja savunhajuiset extreme-partiolaiset suorastaan halveksuvat, mille he nauravat rakaista naurua laavuistaan ja mika Suomessa luetaan vahemman arvokkaaseen ja saalittavaan kaupungistuvaan partiointiin. Mutta, minusta se on mahtavaa vaihtelua. En ole kokenut vastaavaa ennen.

Jo kolmen paivan bussimatka tanne oli elamys itsessaan. Ajoimme yot ja paivat tutustuimme eri kaupunkeihin. Lyypekki ja Bryssel olivat molemmat uusia tuttavuuksia, ja mukavia sellaisia. Molemmissa haluan kayda viela joskus. Yhden paivan aikana kavin kolmessa minulle uudessa valtiossa, Belgiassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa. Ranskasta Britteihin matkustimme kanaalijunassa, mika oli melkoisen janna kokemus sekin. Istuimme bussin sisalla junan sisalla tunnelin sisalla meren alla. Meinasi iskea ahdistus.

Viela on leiria ja reissua jaljella. Tulen takaisin kotiin 11. paiva, joten nopean laskutoimituksen kautta, 12 paivaa jaljella. Onneksi etukateisstressi ja jannitys ja jossittelu on toistaiseksi osoittautunut aiheettomasti, silla lahes jokainen hetki on ollut mukava omalla tavallaan. Toki valilla on potuttanut ja jurppinut, mutta aina sita tulee jotain siistia juttua taas eteen. Nyt lahden lainaamaan itselleni mp3-nauhurin ja kiikun jututtamaan kansalaisia sen aarella. Ja menen nauttimaan kolmen ruokalajin paivallista tovereideni kanssa aurinkoiseen (!!) ulkoilmaan vehrean ruohon hulmutessa ymparilla ja japanilaisten naapureidemme kikattaessa viereisessa leirissa. Mikas mukavampaa, homehtukaapa te Suomessa vaan siella vesisateessa hoh.

Mummoja mummoja mummoja. Euforia.

Mummoni ovat ihania. Äsken vierailin toisen luona, sen viisaan ja elämää nähneen mummon luona. Nähkääs se toinen mummo on sitten hölösuumummo. Sänkypotilaan älli leikkaa, sillä kun tuli puhetta kukista, mummi tokaisi: "Enhän minä täällä yksin ole kun minulla on tuo Outi Heiskanen tuossa seurana." Mummi tarkoitti rönsyliljaa*, joka killuu ruukussa olohuoneen katosta. Kukan lehdet todella muistuttavat Heiskasen** tukkaa. "Nyt en tiedä mikä Heiskasta vaivaa kun se on päättänyt kasvattaa tuommoisen pystytukan." Käkätin penkillä vatsa krampissa, yhdennäköisyys on ällistyttävä. "Ajattele nyt sitä sen tukkaa, sieltä se kurkistelee kuin käärme heinikossa."

Aarremummo!

Illalla kymmenen maissa Lauttasaaren sillalla sain bussissa Fiilikset maisemista. Siispä kipitin kiireen vilkkaa kotiin, söin iltapalaa ja lähdin fillaroimaan Larua ympäri. Ajaminen oli kevyttä, ilmassa oli sateen tuoksu, meri aivan tyyni ja maisemat parhaimmillaan. Ja pilvet olivat taas niin käsittämättömiä, kauniita ja aavoja kuin mitkä. Jos olisi olemassa pilvitutkijan ammattinimike, se olisi varmasti hommani sitten isona. Mutta tuntuipa tuolla ajellessa, että asiat ovat kohdallaan ja Helsinki kaunein kaupunki mitä on tullut nähtyä. Pää tyhjeni, reisilihakset saivat tyytyväisyyttä puhkuen pullistella kaikessa rauhassa ja olo oli mitä mainioin.

Voisinpas loppuun mummojen kunniaksi lainata älykästä Reetta Niemelää teoksestaan Makkarapiruetti: "Kuunnelkaa mummoja. Niillä on kyökin alakaapissa patarumpu ja ylälaatikossa ankkapilli ja käpykastanjetit. Kuunnelkaa sademummoja ja pömppämummoja ja toramummoja, jotka juovat yhdessä paljon kahvia. Kuunnelkaa kaikkimummoja ja linnunnokkamummoja siitäkin huolimatta, että ne mumisevat. -- Eläköön kilkkumummot ja aution saaren tuhmamummot! Kuulkaa niiden sanomaa!"


*Clorophytum comosum http://puutarha.net/suorakanava/artikkelikuva.asp?ver=2&id=433
**http://orton.navigo.fi/html/orton/www.invalidisaatio.fi/verkkolehti/content_images/IMG_170.jpg
Pahoitteluni linkittämisen epäonnistumisen johdosta.

Mökkeilyn ab ja c.

Olin mökillä yksin koiran kanssa. Näennäisestä urheudestani huolimatta se oli hurjan jännää. Lähes 11 tuntia vieläpä! Huhhui.

Kaupungissa itsekseen oleminen nyt on ihan tavallista mutta heti kun ollaan vähän isommassa ja noh, erilaisessa paikassa niin ei se enää olekaan niin yksinkertaista. Ja meidän mökkimmehän on suoraan kauhutarinakirjojen kellertäviltä sivuilta punaisine rakennuksineen, maalaisromanttisine sisustuksineen ja suorastaan auvoisine kukkaketomaisemineen. Ihan selkäpiitä karmii juu.

Aamuvarhaisella kello viiden maissa kun muu sakki lähti raitakauluspaidat päällä ja suorat housut jalassa golffaamaan Poriin (kamoon, ihme porvarimeininkiä!), jäin koiran kanssa sänkyyn kauheat mörkövisiot ja mökkivarasmietteet päässäni. Ne onneksi haihtuivat sinne mistä tulivatkin ja kun myöhemmin aamulla heräsin, arska paistoi ulkona oikein kesäisnä.

Viettelin letkeää aamua aina välillä mulkoillen ovensuuhun missä sellainen ötökänesto-muoviliuskaverho-härpäke päästeli epäilyttäviä ääniä. Olin yhdessä vaiheessa ihan varma, että joku tuli sisään, koska eteisen lattiakin narisi niin että koirakin haukkui sille. Karvat pystyssä tuijotimme molemmat sinne ovelle, mutta eihän siellä nyt perskeleissöns ketään ollut. Tuli hitusen kaheli olo sen jälkeen.

Mutta siitäpäs vasta riemu repesi, kun piti lähteä mettälenkille koiran kanssa. En ole liikkunut niissä metsissä ikinä yksin, enkä hirveän hyvin tunne reittejä siellä. Pätkiä muistan kuitenkin, joten reippaana kävelin sitten tuttua reittiä, kunnes alkoi vähän epäilyttää oliko olinpaikkani ihan se, mikä toivoin sen olevan. Koira lömpsötti vieressä aivan tyytyväisenä ja tapansa mukaan otti päättömiä syöksyjä metikköön ja tonki ojanpohjia. Tarkoituksenani oli kiertää eräskin lenkki, joka päätyi naapurien hevosten laitumen taakse, mutta enpäs sitten täysin muistanutkaan mistä kohtaa käännyttiin millekin polulle. Soitin porukoilta taktisia vinkkejä kävelysuunnasta, ja hämmennyksekseni sain kuulla olevani tiellä, joka oikeastaan kaartaa suoraan paikaan, josta jokunen hetki sitten olin kääntynyt toiseen suuntaan. Höm, olinpa siis taas todella eksyksissä eli en yhtään.

Mökille onnellisesti päästyämme rymysin tyytyväisenä kasvimaassa ja vadelmapenseiköissä, koira puolestaan retkotti ojanpohjanhajuisena varjossa. Oli ilo viedä se naapuriin hoitoon, lähdin itse bussilla kohti Helsinkiä. Pysäkillekin lähdin varmuuden vuoksi Ajoissa, mikä tarkoittikin tyypillisesti sitä, että arvioin kävelymatkaan kuluvan ajan päin helvettiä ja istuin tien varressa viihtyisät 45 minuuttia ennen kuin bussi tuli. Mutta ei se mitään, tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Vielä jonain päivänä minäkin olen esimerkillinen, itsenäinen mökkeilijä vailla vertaa! Mölkkykapulatkin kavahtavat minua! Metsäpolut taipuvat vahvan tahtoni alla ja polttopuut pilkkoutuvat lähes itsestään pinoihin nähdessään tummaakin tummemman varjoni lähestyvän puuvajaa.

Niin Mirva, sitten Joskus.

Latinki

En koskaan ole ollut piknikillä näin hyvässä varustuksessa. Ja ihan vanhingossa ynnä sattumalta. Laukustani löytyi Suomenlinnassa peruskattauksen lisäksi seuraavaa:
-ideaaliside
-maitohappobakteereja
-sheiveri
-imodium -paketti (ripulilääke)
-savetteja
-käsidesinfiointiainetta
-minigrip -pusseja
-vaatteidenpesuainetta
-sateenvarjo
-partiolaisten ällöttävä väiski -hattu, joka on väärän koon ansiosta minulle mallia kipa
Ei ehkä tavallisinta ja tarpeellisinta settiä, mutta olipas kuitenkin mukana ja olisi pärjännyt vaikka pidemmänkin reissun. Illalla matkalla Ruttopuistoon lastasin käsilaukun täyteen leipaisemaani porkkanakakkua, mikä ei myöskään välttämättä ole tavallisin välipala nuorison, öh, iltamissa.

Mutta ihan totta, mikäs on sen viihdyttävämpää kuin yllättää seuralaiset jollain odottamattomalla obstikkelilla. Ja ihan extemporee-jutut on parhaita, sitä ihan itsekin yllättyy. Enpäs olisi arvannut porkkanakakkuni jämien päätyvän jonkun tuntemattoman hevimiehen nieluun reggaen soidessa.

Levoton lomaton

Olen pitänyt postailusta lomaa monen monta viikkoa, mutta muu omaloma on jäänyt aika vähälle. Viisi viikkoa töissä - tosin mitä mainioimmassa työpaikassa - ja nyt vihdoin, kahden viikon silkkaa lomailua ennen maailman suurinta partioleiriä Englannissa. Leiri jännittää, kolme viikkoa reissussa vieraiden ihmisten kanssa tietämättä oikeastaan juurikaan mitään siitä mitä se kolme vikkoa oikein tehdään, mitä sinne pitää oikeasti ottaa mukaan, mihin outouksiin pitää varautua ja mitäs helvettiä tässä oikeastaan ollaankaan kohtaamassa. Sanalla sanoen, olen Ulalla.

Ja juurikin tuon reissun takia kaksiviikkoiseni uhkaa täyttyä yhdestä sun toisesta puuhasta ja huolesta. Mitä pitää vielä hankkia, mitä jos sitä ja entäs jos tätä. Kokonaisuus ei todellakaan hahmotu nätisti päähäni kuten yleensä ennen kaikenlaisia reissuja.

Liikaa ajatuksia, tahdon lomailla ja olla välittämättä tulevista päivistä. Öllöttää riippumatossa, lukea ja syödä hyvää ruokaa. Ja matkastressikään ei riitä, vielä katoaa kavereita vaihtoon ja läksiäisten ja mitä-jäät-eniten-kaipaamaan -keskusteluiden keskellä on ikävä jo ennen kuin ne ovat mihinkään lähteneet. Uugh. Pieni pää uuvahtaa ja sammuu ylikuormituksen määrästä.

Mutta on niitä todellisia lomahetkiäkin onneksi ollut. Viimeviikkoinen pyöräilyreissu Ahvenanmaalle oli aika mahtava, juhannus oli mukavin vuosiin ja muutamat illat Helsingissä ovat olleet aikamoisia helmiä. Juuri nyt vaan väsyttää, jännittää, ikävättää ja ressaa. Taidan mennä leipomaan porkkanakakkua.

Haikea mörkö

Nostalgiamörkö iski ihan puun takaa. Suunniteltiin kaverin kanssa kesän tulevaa Ahvenanmaan pyöräilyreissua ja pohdiskeltiin varustelistaa. Tulimme kohtaan ruoka ja muistelimme viime vuoden pöperöitä. Pam. Kautta likaisten varpaitteni!

Tahdon lohipasteijaa tuubista!

Kävelin siis kotimatkalla kauppaan ja etsin pasteijaa etsimästä päästyäni. Vaan ei, ei ollut tarjolla lohipasteijaa. Täytyi tyytyä epäeettiseen tonnikalaan. Mutta tuttua sekin viimevuoden reissulta. Siispä kävelin kassalle kourassani tuubi tonnikalapasteijaa ja jätski, koska huomasin haluavani sellaisenkin. Kassana ollut tuttu vähän naureskeli ostoksilleni, mutta partiolaisena ymmärsi hyvin poikkeuksellisen himoni.

Kaupasta päästyäni mp3:lta tuli ihastuttava Death Cab for Cutien Brothers on a hotel bed ja vaikka senkin on kymmeniä kertoja kuullut viime kesän jälkeen, uusi mörkö loikkasi ja melkein kumosi minut istualleni keskelle kesäistä Lauttasaarta. Mieleen tulvi niin paljon mahtavia fiiliksiä viime kesältä, joka olikin aika poikkeuksellinen laatuaan. Taas tuli ihan ikävä kaikkia mielettömiä juttuja joita tuli koettua. Lapin vaellus, kesätyöt, pyöräreissu Turkuun, Mewn keikka, Emoli ja moni muu. Ajan kulusta iski tuska. Siitä ja siitäkin jo ja vain vuosi aikaa öh. En jotenkin ymmärrä. Vuosi on lyhyt ja pitkä yhtäaikaa. Ja mennyttä ei saa takaisin, minä vain vanhenen, elämä luisuu käsistä ja silleen. Yhyy.

Tyydyin toteamaan, että muisti ja valokuvat ovat ihana asia. Siltikin silti, samaan aikaan oli tosi haikea ja onnellinen fiilis. Nostalgiointi on niin kovin outoa. Ja se että joku pasteija taskussa ja musiikki korvassa saavat aikaan moisen mylläkän. Jos on kerran olemassa musiikin aiheuttama korvaorgasmi, täytyy olla myös tunneorgasmi. Täytyy olla. Tai ehkä sellainen on vain tunteellisilla siileillä.

Laamaloma

Ensimmäiset lomapäivät kesätyöpaikalta. Viikon metsäputken jälkeen kaupunkiin siirtyminen tuntui aivan absurdilta enkä vieläkään tajua missä olen. Lillun haaleana minälie-obstikkelina pitkin kaupungin aaltoja ja olen hukassa kun ympärillä ei juokse ja mekasta reilua sataa lasta ja sinisiksi karhuiksi pukeutuneita ohjaajia.

Työpaikkani ei ihan aina tunnu työpaikalta. Tuijotin viime viikon aikana tunteja trampoliinia ja huutelin minuutin välein "vaihto" ja palkka juoksi. Eilen lompsin metsässä Bonona ja keräsin käpyjä, joita lapset heittelivät ämpäreihin. Ja palkka juoksi. Ei hassumpaa.

Sitten nyt kun ei ole töissä, ei saa ajatuksiaan pois sieltä eikä ihan pysy hetkessä mukana. Olen tänäänkin laahustanut kaupungissa suhteellisen pihalla siitä mitä oikeastaan tein, vaikka oli miellyttävää seuraakin, josta olisi pitänyt nautiskella täysillä. Kaupasta kotiin kävellessäni en edes jaksanut suuttua sikailevalle rekkakuskille, joka pysäytti vehkeensä risteyksessä keskelle suojatietä. Koko päivänä en ole saanut suustani loppuun mietittyjä tai muutenkaan älykkyyttä säteileviä lauseita. Ottaa päähän.

Niin sitä minä vaan ihmettelen, että tätäkö se työväsymys sitten on. Ei kai se toisaalta ihme ole jos kuukahtaa 10-24 tunnin skarpeista työpäivistä. Pitäisi jaksaa olla lasten kanssa koko ajan kärsivällinen, reipas, iloinen, joustava, reilu ja eläytymiskykyinen. Ehkä sitä sitten vain hämmentyy kun saa pitää moisesta taukoa pari päivää ja huolehtia vain itsestään.

Voisin vain lööbata ja vetää lonkkaa nämä kaikki päivät, jolloin ehkä olisinkin ladannut paristoja taas seuraavaa viikkoa varten, mutta tapani mukaan olen tunkenut molemmat päivät pullolleen hommia, jotka on pakko saada pois alta. Huolettaa saanko laamamaiselta olemukseltani puoliakaan jutuista tehtyä. Täytyisi jotenkin kikkaroida itsensä reippaaksi ja hyväntuuliseksi.

Taidan ottaa päiväunet.

Kesätajunnanvirta

Mukavin piknikki aikoihin eilen illalla Suomenlinnassa. Uusia mielenkiintoisia tyyppejä, ilta-aurinkoa, tyyntä merta, mukulakiviä ja pakastevadelmia. Emolimuki kuraantui ja illan myötä elastisen Sofian muuvit olivat sangen letkeitä. Lokit paskoi pommeja viereen ja muovihaarukat grillaantuivat muodokkaiksi kertakäyttögrillissä (pahapaha!!!). Jollain oli jotain valmishodareita yök.

Sumea yö, unta ukkosesta ja ukosta, ikkunasta satoi muka sisään mutta eipäs satanut kun päivällä heräsin. Arska paistoi ja oli tehokas olo, ei olisi uskonut illan jäljiltä. Hoidin lapsenlapsen ja veljentytön velvollisuudet sukulaisten luona ja serkkupoika roiski uima-altaassa pihalla ja söi popkornia. Isompi serkku oli lähtenyt Italiaan katsomaan Tori Amosta, mutta unohti mennä tarpeeksi aikaisin ja myöhästyi päivällä keikasta. Höh hölmö, saa tyytyä Provinssiin.

Nukahdin junaan ja palvelustaan suorittava nuorimies katsoi baretti vinossa vierestä. Hame haisee kalanrasvalta koska paistoin mummille lohimedaljonkeja. Siinä on jotain rasvaroiskeitakin hyi. Ja emolin toinen puolisko ei tullutkaan Helsinkiin, koska ei mahtunut pakuun, joka oli jo siskoja ja polkupyöriä täynnä. Ja pesin valkoista pyykkiä ja kone jäi vajaaksi, ottipas päähän kun löysin huoneestani valkoisen teepaidan. Punainen teepannu hengaa työttömänä hellalla ja äiti tahtoo katsoa romanttista elokuvaa, joten menen laittamaan johdon seinään koska se itse ei osaa.

Onpas elämäni häikäisevän mielenkiintoista. Menen keittämään teetä.

Gaudeamus igitur

Latinanopiskelujeni olemassaolemattomuuden vuoksi en ole ikinä oikein tajunnut tuotakaan laulua. Sellainen peruskuunneltava melodia mutta sanoja ei ikinä opi lausumaan järkevästi eikä sanomasta ole aavistustakaan. Kai se nyt jotenkin liittyy ylioppiloitumiseen.

Minun piti tiedustella asiaa muusikko-tuttavalta, jonka yleissivistys varmasti ulottuisi myös tuohon kappaleeseen. Kuinka ollakaan, ylppärihumussa vain mussutin kakkua ja litkin skumppaa, enkä päässyt edes aloittamaan keskustelua vaikka kyseinen setä istui vieressä. Naapuripihalla toisissa juhlissa jopa laulettiin tuo laulu, ja ajattelin kysyväni asiaa heti. Ei onnistunut, samassa setä kalppi tiehensä ja sivistyksen lilja jäi aukeamatta minulle.

Mieleeni juolahti viimeinkin KVG (=kato vittu googlesta) ja toimeen paneuduttuani ja englanninkielisen käännöksen löydettyäni sain pettymyksekseni huomata, ettei laulussa mainita sanaakaan ylioppilaista. Ensin märistään monta säkeistöä elämän lyhyydestä ja sitten kerrotaan kuolemasta pitkät pätkät. Loppu laulusta kuuluukin sitten kutakuinkin tällä tavoin toistettuna vain eri sanakääntein ja tarkennuksin:

Long live the academy!
Long live the teachers!
Long live each male student!
Long live each female student!
May they always flourish!

Hämmästyttävää. Odotin nimittäin jotain ihan muuta, vaikka jotakin elämänohjeita tai muuta sivistävää. Sinänsä on tietysti kiva toivottaa pitkää ikää ylioppilaille, mutta jostain syystä vaikuttava latinankieli ohjasi kuvittelemaan jotain älykästä ja mieltä avartavaa. Tämä onkin taas vain niitä lauluja, jotka lauletaan aina vain siksi että ne on aina vain ennenkin laulettu. Mistä lie lähtöisin tuokin käytäntö.

Laulu päättyy sanoihin:

Let whoever is against our school
Who laughs at it, perish!

Miten iloista, tämän Kallion lukion hienosta hengestä huolimatta tahtoisin tietenkin kertoa kaikille. Ehdottomasti laulamisen arvoinen asia.

En vieläkään oikein tajua tuota laulua.

Poni

Kävin tänään rikollisen pitkästä aikaa tallilla, missä joskus olen vuosia ravannut monta kertaa viikossa.

Vain joskus ponityttö-vaiheen kokenut tai sitä edelleen elävä, kuten minä, voi ymmärtää millainen uskomaton rakkaussuhde johonkin hevosenrunttanaan voi syntyä.

Rehellinen ollakseni, koskaan minulla ei ole ollut samanlaista suhdetta yhteenkään ihmiseen, kuin siihen poniin, jonka tänään pitkästä aikaa näin. Huke morjesti minua omaan tutun juroon tapaansa, nieleskelin itsekseni nyyhkytystä. Etten ole tavannut kaveriani niin pitkään aikaan.

Poskeen jäi turvetta turvan tekemältä tarkastukselta. Tuli niin kova ikävä niitä aikoja.

Kielletty hetelmä

Keskustelin viikonloppuna kielletystä musiikista erään tutun kanssa. On nimittäin ihan jännä ilmiö se että tiettyä musiikkia ei saisi kuunnella. Tietysti Idols -tyypit nyt selkeimpänä ryhmänä. Moniko yli 13 vuotias otetaan tosissaan jos se kertoo tykkäävänsä niinkin Kuluneesta ja Sairaan Hirveestä Antti Tuiskusta? Raadollista minusta.

Ettei saa kuunnella jos tykkää. Ei hirveän reilua.

On vaan sellasia normeja. Sopimuksia, jotka vaan ovat kehittyneet kaikkien Siistien Tyyppien, eli mun ja mun eliittiystävien, keskuudessa. Idiootit ja huonolla maulla varustellut tyypit voi alentua surkean musiikin kuunteluun, mutta Minä olen Erilainen.

Muita tietyissä piireissä niitä ehdottoman vääriä yhtyeitä ovat myös vaikkapa Lapko ja PMMP. Aika normaalia varmaan on, että tietyn tyyppisten porukoiden keskuudessa ei tykätä tietyn tyyppisestä musiikista. Esimerkiksi että truuhevareiden peruskattaukseen ei yleensä kuulu Morrissey. Mutta vaikka olisit kuinka tavisteini tai emouteen taipuvainen, mutta yhtään keskivertoa parempi tyyppi, PMMP on liian sitä ja Lapko liian sitä. PMMP on liian tunnettu. Ja Lapkoa kuunteleva leimautuu heti joksikin wannabe-emoksi. Uniikkia undergroundia sen olla pitää.

Koin vakavanlaatuisen kielletty hedelmä -efektin. Tai no, olen oikeasti käynyt sitä läpi jo aika kauan. Monella lähipiirissäni on jotain PMMPtä vastaan, mutta olen salaa tykkäillyt siitä jo pari vuotta. Aluksi omakin suhtautumiseni oli todella kielteinen, jotain Popstarsin ylijäämäsettiä ei kiitos. Mutta kuinkas kävikään, hyllylleni asettui eilen asumaan kaksi yhtyeen plattaa. Ja ovat älyttömän riemukasta kuultavaa molemmat.

Luulenpa, että moni oikeasti tykkää salaa monestakin sellaisesta bändistä, tai mistä tahansa muusta, josta ei oikeasti saisi. Siitä ei vaan puhuta. Tyst ja hipihiljaa ollaan vaan ettei paljastuta. Onneksi tämmöinenkin käyttäytyminen on saanut vastapainokseen niitä viehättävän rohkeita ja rehellisiä ihmisiä, jotka vilpittömästi voivat sanoa tykkäävänsä vaikka Hanna Pakarisen musiikista. Vaikka hänkin kuinka olisi jonkun formaattiohjelman massayleisön tuote. Jos tykkää niin antaa tykätä. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista moiseen.

En tiedä onko tämä joillekin ihan vieras aihe ja esiintyykö tämä ilmiönä vain tietyissä pitkälle kehittyneissä taitelijanuorten piireissä...köh. Tämmöinen minua kuitenkin nyppii vaikka itsekin syyllistyn moiseen luokitteluun. Olisipa sitä valistunut ja suvaitsevainen ja tyystin unhoittaisi kaiken sellaisen epäkypsän touhun niin maailma olisi parempi paikka sinunkin elää, niin!

Rok rok

Olen tehnyt helatorstaiviikonloppuna kamalasti kaikkea kivaa juttua. Olen syönyt pihalla kesämekossa jätskiä ja mansikoita ja juonut valkkaria. Olen työntänyt kaverini rastan hänen sieraimeensa. Olen ottanut arskaa rannalla ja haistellut ilmaa. Olen istunut hietsun hautausmaan kiviaidalla ja ottanut turisteista turistikuvia. Juonut kalliolla haaleaa teetä emalimukista emo-seurassa (=emoli). Ja hyppinyt keinusta isoja loikkia ruutupökät jalassa ja keinunut pienessä keinussa päällekäin emolin kanssa. Kehittää lihaksia moinen touhu, suosittelen.

Olen kääntänyt paskoja poppikappaleita Aleksin kanssa. Vain yksi tuli valmiiksi, mutta en enää ole yhtään vakuuttunut siitä että haluaisin tehdä tätä yhtään useammin.

Avril Lavignen Girlfriend (ihan oksu tulee!) kauniisti käännetty nimelle Tyttis

Hei hei! Sinä sinä!
En pidä tyttiksestäs
Ei käy! Ei käy!
Musta tuntuu et tarviit uuden
Hei hei! Sinä sinä!
Voisin olla tyttikses

Hei hei! Sinä sinä!
Tiedän et tykkäät musta
Ei käy! Ei käy!
Ei se ole salaisuus
Hei hei! Sinä sinä!
Haluun olla tyttikses

Oot nii nami
Haluun et oot mun
Oot nii herkku
Ajattelen sua koko ajan
Oot nii addiktoiva
Etkö tiedä et voin saada sut tuntee olos hyväks
Älä teeskentele et ajattelen et sä tiedät et oon vitun arvokas
Ja Helvetti jee
Oon vittu prinsessa tajuuks?!
Voin kertoo sulle sä tykkäät musta ja tiedät et oon oikein

Hän on niiku ihasama
Sä voisit tehä nii paljo parempaa
Musta tuntuu et meidän pitäs olla yhes nyt
Ja täst kaikki puhuu!

Hei hei! Sinä sinä!
En pidä tyttiksestäs
Ei käy! Ei käy!
Musta tuntuu et tarviit uuden
Hei hei! Sinä sinä!
Voisin olla tyttikses

Hei hei! Sinä sinä!
Tiedän et tykkäät musta
Ei käy! Ei käy!
Ei se ole salaisuus
He hei! Sinä sinä!
Haluun olla tyttikses

Mä nään sen tavan, nään sen tavan millä katot mua
Ja vaikka katsoisit muualle tiedän et ajattelet mua
Tiedän et puhut musta koko ajan uudestaan ja uudestaan
Siis tuu tänne, kerro mitä haluun kuulla
Parempi viel laita tyttöystäväs katoamaan
En haluau kuulla sun sanovan hänen nimeään enää ikinä (en ikinä ikinä ikinä!)

Hän on niiku ihasama
Sä voisit tehä nii paljo parempaa
Musta tuntuu et meidän pitäs olla yhes nyt
Ja tästä kaikki puhuu

Hei hei! Sinä sinä!
En pidä tyttiksestäs
Ei käy! Ei käy!
Musta tuntuu et tarviit uuden
Hei hei! Sinä sinä!
Voisin olla tyttikses

Hei hei! Sinä sinä!
Tiedän et tykkäät musta
Ei käy! Ei käy!
Ei se ole salaisuus
Hei hei! Sinä sinä!
Haluun olla tyttikses

Sekunnissa oot kietoutunu sormeni ympärille
Koska pystyn, pystyn tekee sen paremmin
Ei oo muita
Eli koska se uppoo sisää?
Hän on niin tyhmä
Mitä helvettiä sä ajattelit?!

Hei hei! Sinä sinä!
En pidä tyttiksestäs
Ei käy! Ei käy!
Musta tuntuu et tarviit uuden
Hei hei! Sinä sinä!
Voisin olla tyttikses

Hei hei! Sinä sinä!
Tiedän et tykkäät musta
Ei käy! Ei käy!
Ei se ole salaisuus
Hei hei! Sinä sinä!
Haluun olla tyttikses

Tämä olkoon osoitus siitä, että suomalaisilla asiat ovat sinänsä hyvin. Koska suomeksi lauletut päin seiniä sanoitetut kappaleet herättävät heti närkästystä eikä niiden toivoisi menestyvän, vaikka niinkin valitettavasti käy joskus. Sen sijaan ketään ei haittaa jos radiossa lauletaan "i don´t like your girlfriend, no way!". Nimimerkillä Levoton prinssi.

Johan tuli sekava postaus. Onkos moista nähty.
Tämän tarinan opetus kuuluu kaiketi: on kivaa kun on kivaa. Solen skiner och livet ler, sanoisi armas ruotsinkielenopettajani kaikessa viisaudessaan.

Taiteilijasielut

Bussissa oli taas se tyttö, jolla viimeksi oli liian lyhyt minihame ja joka kähisi puhelimeensa sillä ns. seksikkäällä äänellään Tarpeeksi Kovaa. Kun viimeksi ja ensimmäistä kertaa hänet näin, tunsin samantien jonkinlaista inhoa. Sätin itseäni, eihän sitä pitäisi muodostaa niin nopeasti mitään ennakkoluuloja. Silti mielikuva sai vahvistusta tällä kerralla.

Tyttönen seisoskeli keskellä bussia siinä rattaiden paikalla. Yleisen tavan mukaisesti hän kuunteli musiikkia isoista luureista, mutta vastoin yleisiä tapoja lauleskeli ja liikuskeli biisien mukana varsin antaumuksella. Koko bussi loi silloin tällöin hämmentyneitä, kummastelevia ja ärtyneitäkin katseita tytsyyn. Ehkä jo syntyneen mielikuvan takia vilkuilin itsekin hieman kyrsiintyneenä ja myötähäpeää tuntien. Kyseenalaistin mietteeni, koska toisaalta minua ottaa päähän tyyli ottaa kaikki vastaan meiningillä "älä nyt vaan näytä epänormaalilta tai tee mitään tavallisuudesta poikkeavaa", mutta toisaalta tsiksin touhut yksinkertaisesti oksettivat ja ärsyttivät. Pahinta oli se, ettei se laulu yllättäen kuulostanut hirmu nätiltä. Otti silti päähän ajatella "eikö toi yhtään mieti miltä toi näyttää". Koska toivoisin ettei niin tarvitsisi edes harkita ajattelevansa. Ajattelinpa kuitenkin.

Laulaminen, tai ääntely jotain kähinän, kuiskinnan ja laulamisen välimaastosta, yltyi kun päästiin lähemmäs kotipysäkkiäni. Päätin olla pitämättä tyypin puuhista, koska meno alkoi yltyä jo häiritseviin mittoihin. Harpoin äkkiä ulos bussista ja koin syvintä myötätuntoa niitä kanssamatkustajia kohtaan, jotka joutuivat vielä jatkamaan matkaansa.

No, ei se mitään. Koulussa oltiin vesisotaa naapurikoulua vastaan pitkin Kallion katuja. "Vitun taidelukiot" paistoi muutaman roiskeita väistelevän ohikulkijan naamalta. Itselläni oli hauskaa siihen episodiin asti missä vesi-ilmapallo kohtasi loppunsa minun naamallani, mikä sinänsä oli hilpeäkin kokemus, mutta vihreä kenkäni kastui ja värjäsi valkoiset sukkahousuni paikoitellen vihreäksi.

...och då blir jag glad igen!

Sain eilen päivällä houkuttelevan tarjouksen. Muutama kaveri oli menossa Svenska teaterniin katsomaan Sound of Musicia ja olivat lähes neuvottomina yhden ylimääräisen lipun kanssa. Tottahan minä sen otin.

Illalla sitten astuimme sisään tuohon jyhkeään suomenruotsalaisuuden perikuvaan itseensä. Tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan. Suomenruotsalaista puheensorinaa. Suomenruotsalaisen näköisiä ihmisiä. Ruotsinkieliset liputkin. Hämmentävää.

Vasta istuessani syvänpunaiseen plyysipenkkiini tajusin, että esityshän tulee olemaan kokonaan ruotsiksi. Olenko hidas tai jotain?

Kaikeksi kummastuksekseni ymmärsin esityksestä kaiken lukuunottamatta muutamia sanoja ja fraaseja. Sinänsä ei eroa perisuomalaiseen touhuun. Väliajallakin myytiin ylihintaisia baakkelseja ja pastilleja, eli perusmeininki.

Se, millainen fiilis minulla oli esityksen jälkeen, on vain ja ainoastaan sen musiikin syytä. Vaikka ulkona satoi, teki mieli lähteä kukkaismekko päällä kirmaamaan vehreille kummuille luritellen vaikkapa edellä mainittua "och då blir jag glad igen" -pätkää, koska se on ainoa kohta josta oikeasti muistan sanat. Mutta nyt tosiaan taidan ymmärtää miksi suomenruotsalaisia pidetään hilpeämpinä kuin tavissuomalaisia.

Ehkä myös mielettömät tuoksut, joita ulkona huljuu vaikuttavat osaltaan mieltähämärtävästi ja kannustavat kaikenlaiseen elämöintiin. Kevättä keuhkoissa.

Voi itku

Matka Kampin keskuksesta Lauttasaareen, joka yleensä vie bussilla jotakuinkin 9 minuuttia, otti minulta äsken 55 minuuttia.

Koko Kamppi, Hietsu ja Ruoholahti olivat yhtä automerta. Kun bussi vihdoin oli hiipinyt Länsiväylän liittymän kohdalle Ruoholahdessa, koko bussi kohahti näkymää. Valtava rekka oli kolaroinut henkilöauton kanssa. Auto oli aivan kasassa jokapuolelta, rusinana, ja rekan kontin yläkulma oli rutussa. Maahan oli levinnyt jotain möhnää, kenties bensaa, valtavalle alueelle, ja koko liittymä Länsiväylälle oli poikki.

Minulla kalahti kylmät väreet jokapuolelle kroppaa ja vedet kohosivat silmiin. Se näytti sen verran hirveältä, että todella puistatti. Silti en ihan ymmärrä miten reagoin niin vahvasti.

Pari viikkoa sitten näin näin Espoossa pienellä ja mutkaisella tiellä sattuneen moottoripyörän ja henkilöauton kolaripaikan. Moottoripyörä oli palasina ympäri tietä ja auton kyljestä osia revennyt irti. Sama reaktio, kylmät väreet, vedet silmissä ja kädet kramppaa.

Poikkeuksellisen vahvat reaktiot yllättävät joka kerta. Tiedän, että olen tyyppiä tunteellinen siili, mutta en kyllä aina ole ollut ihan näin herkkä. Joku aika sitten selasin Suomen Kuvalehteä, joka oli julkaissut kuvia kahden sotilaan teloituksesta Talvisodassa. Kuvat olivat niin järkyttäviä ja aihe mielenkiintoinen, että artikkeli oli pakko lukea. Moka sinänsä, itkin ensimmäisistä sanoista lähtien ja jokusen tovin jutun lukemisen jälkeenkin. Enkä ole raskaana, syö lääkkeitä eikä elämässäni kaiketi ole sattunut mitään mikä antaisi aihetta moiseen.

Ehkä ryhdyn isona itkijänaiseksi. Vai miksikä niitä sanotaan. Kerta se minulta onnistuu.

Radiossa sanottiin, ettei henkilövahinkoja syntynyt sen rekan ja henkilöauton kolarissa. Käsittämätöntä sinänsä, se rekka oli kuulemma kaatunut mutkassa sen auton päälle. Sairaalaan oli kuski viety. Toivottavasti tokenee.

Raesokeri <3

Koulun ikkunasta näkyi, että maa on valkoinen.

Räpy.

Ikkunasta näkyi, että maa on valkoinen.
Neljä viikkoa kesälomaan, kamoon! Ei näin voi tapahtua!

Järkyttyneenä ajattelin, että luntapa tietenkin. Pihalla sain tulla toisiin aatoksiin: rakeita. Ropiropikops. Ne pomppivat ihmisten sateenvarjoista ja lompsahtelivat sporan kiskoissa juoksevaan ruskeaan vesivaljuun. Ilma oli rakeista harmaansakea ja asvaltille tuli suloisia raeröykkiöitä ja mattoja. Huumuisa näky, hypnoottinen suorastaan. Siinä olisi seissyt mielellään kauemminkin, ellei sade pikkuhiljaa olisi muuttunut kovin vetiseksi.

Ajattelin, että olisi vänkää järjestää joskus jotkut hillittömät raekekkerit, minne ostaisi ihan kamalasti raesokeria ja sitten ripottelisi sitä katosta ihmisten niskaan.

Ehkä raesokeri on kuitenkin turhan kallista ja sehän olisi myös melkoista ruuan hukkaamista. Eivätkä raesokerirakeet kuitenkaan ole yhtä kauniin pyöreitä ja suuria kuin oikeat, joten se siitä sitten.

Arvaa karvaa varvaa

Jalostin aikaisemmassa musa-postauksessa mainitun ystäväni kanssa samassa tekstissä mainitun nyyhkyprogepändin nimeä. Kenties se nyt vastaa enemmän omaa genreään. Aikaisempi ehdotus "Näkymättömien riikinkukkokettujen katoaminen väreilyyn" menee yksiin oman teoriani kanssa, mutta on totisen hippi.

Päädyin nimeen Dystymia.

Miten vakuuttavilta näyttäisivätkään levyn kansissa tuskaa tihkuvat kirjaimet "Dystymia - Itken.".

Roskaa

Kiikuin äsken Luukin penseiköissä tsekkaamassa etukäteen yhtä retkipaikkaa.

Metsä on puikea kaikesta elämän heräämisestä, ihan kuin lilluisi sammaleenvihreällä plyysisohvalla. Sitten sinne on raivattu autotien levyinen kävely"polku". Joka on päällystetty nyrkinkokoisella soralla. Idiotismia! Kaikki niiden sukkahousupelleluistelijahiihtäjien takia. Kiva siinä kompuroida sorassa kun voisi polullakin pehmeästi käveleskellä. Kas kun eivät ole menneet asvaltoimaan niitä teitä.

Siinä kun sitten tarpoo lammen rannassa tällaista valtatietä pitkin, törmää huvijahdin kokoiseen ponttoonilaituriin, lenkkeilijöihin, jotka pitävät hallejaan vapaana vasten kaikkia luonnonpuistojen säilyttämisen vuoksi kehitettyjä sääntöjä, jotka tietää vähempiälyisempikin ulkoilualueiden käyttäjä, tyhjiin trippipurkkeihin, sanomalehdenriekaleisiin, vessapaperiin, lasipulloihin ynnä muuhun metsää kaunistavaan ja sinne ehdottomasti kuuluvaan roskaan. Miten nautinnollista katseltavaa.

Mikä ihme siinä on, etteivät ihmiset, eritoten niinkin (ex)luonnonläheinen kansa kuin suomalaiset, kykene ajattelemaan selkeästi edes luonnossa? Jotenkin sitä kuvittelisi, että ihmiset huomaavat näiden luonto"polkujen" varteen sadan metrin välein asetellut roskikset, tai edes ne kyltit, joissa kissan kokoisin kirjaimin kielletään nakkelemasta roskia pusikoihin tai pitämästä koiria vapaana.

Pelottaa ajatella, miten näillekin viimeisille metsän rippeille käy tulevaisuudessa, koska mirjamit ja ilmarit näyttävät vieraantuvan luonnosta entisestään. Eikä luonnon huonovointisuutta siksi tietenkään huomata, ennen kuin niskaan rysähtää mojova luonnonkatastrofi. Kummasti houkuttelee ura ekofasistina, bioterroristina, tai penttilinkolana.

Musiikista.

Musiikki on mitä viehättävin taiteenala, ja siitä sopii kaikessa rauhassa tehdä taidetta, tietenkin.

Mutta että voi ottaa päähän, jos yhtye harrastaa tätä:

1.pitkä, omituinen, mielellään täysin käsittämätön bändin nimi. Taidetta.
2.albumien nimet mielellään yksisanaisia, mielellään melko abstrakti sana. Taidetta.
3.biisien nimet kenties albumin nimeäkin abstraktimpeja, pahimmillaan yksisanaiset esitetty partitiivissa. Taidetta!

Annetaanpa esimerkki yhtyeeltä Death Cab for Cutie (1).
2.Bändi on julkaissut esimerkiksi alpumit Plans ja Transatlanticism. Sopivat kuvaukseen. Lisäksi kähinää herättää nimi Something about airplanes.
3.DCFC:n tuotannosta löytyvät teokset Amputations, Fake Frowns, Passenger Seat, Lightness, A Lack of Color, New Candels, Wait, Tomorrow, TV Trays.

Tadaa! Taidepaketti koossa!

Ilmiö jää huomaamatta jos siihen ei kiinnitä huomiota (mikä filosofinen lausahdus). Kun oikein rupeaa etsimällä etsimään ja ihmettelemään ja mollaamaan niin hups heijaa, ärsytys paisuu hirviömäiseksi, hiukset irtoavat päästä.

Mutta: Death Cab for Cutie on yksi lemppariyhtyeistäni, joten johotopäätökseni tästä asiasta on, että esittelemäni toimintatapa yksinkertaisesti vetoaa ihmisiin. Siitä tykätään vaikka sitä ei noteerata.

Kaverini veljineen suunnitteli perustavansa teräsbetonimaisesti parodiayhtyeen. Musiikinsara olisi nyyhkyproge ja ekan albumin nimi olisi "Itken.".
Kyseisellä bändillä ei kuulemma ole vielä nimiehdokasta, mutta voisin tässä antaa sellaisen viitaten edellä esitettyyn vaikka se ei ehkä olisi perinteisintä nyyhkyprogemenininkiä. Taidetta se on kumminkin. Miten olisi "Näkymättömien riikinkukkokettujen katoaminen väreilyyn"?

Pääsiäiskauhu

Taas jotenkin niin tyypillistä.

Lupauduin viettämään pääsiäiseni sukulaisten kanssa mökillä. Toinen mahdollisuus olisi viikonloppu mielekkäässä kaveriporukassa ja huomenna Riston ja Sydän sydämen keikkakin. No ei, mitä sitä nyt liikoja vaatimaan, meikä lähtee penseikköön rymyämään hullujen sukulaisten kanssa.

Nämä kivatus-vaihtoehdot tosin ilmenivät vasta kun olin puoliksi lupautunut tähän mökkihässäkkään. Eli eipä auta itku eikä hammasten kiristys, täytynee ottaa se ilo irti mikä raastamalla lähtee.

Aion istua sisällä koska säätiedotukset lupaavat kylmää ja ommella verhoja. Ja syödä pääsiäismunia ja lukea lehtiä. Ja nukkua. Käyhän se pääsiäisen vietto niinkin.

Operaatio verho vol II

Keskiviikkona tapahtui hirveitä. Sen lisäksi että saavutin turhimman iän mitä ihminen voi eläessään saavuttaa, rikoin vuosia kestäneen Hullut päivät-boikottini. Äiti raahasi minut Stokkalle ostamaan taas niitä verhoja.

Päätettiin sen rakennuksen ulkopuolella strategia miten selvitä sen hulluuden keskelle turvallisesti ja ehjin nahoin myös ulos sieltä. Kipitimme syrjäisimmälle hissille, siitä suoraan ainoaan kerrokseen jossa tuli vierailla. Kun hissin ovet aukesivat, naamalle läiskähti trooppinensademetsäilmasto-laatta. Kaijuttimista tuuttasi niljakkaksi keskusteluksi paketoituja kuulutuksia, jotka mainostivat ihan kaikkea talossa tarjollaolevaa ja höykyttivät ihmisiä ottamaan, hakemaan, löytämään - mutta ei ostamaan, miten nerokasta - ja ennen kaikkea kiiruhtamaan. Kymmenen askeleen jälkeen tuntui että taju lähtee.

Löysimme tiemme kuitenkin kankaiden luokse. Nähtiin siinä sitten kiva tarjous Marimekon kankaasta, ja juttelimme myyjän kanssa. Kas kummaa, mamma selkämme takaa hyökkäsi väliimme, kaappasi kankaan kainaloonsa ja ryhtyi keskustelemaan myyjän kanssa. Jouduimme siis jo ensimmäisten kolmen minuutin aikana keskelle tunnettua Hullut-päivät-hullut-mummot -taisteloa. No, säyseinä luovutimme jo alkuunsa ja asiaankuuluvasti kommentoimme tapahtunutta vääryyttä kovaan ääneen. Toivottavasti se akka kuuli.

Sain todeta, että hyvä vaan kun hävisimme taiston kankaasta, koska eteeni käveli samassa unelmien verhokangas. Hammasta kiristellen yritimme unohtaa melko tyyriin hinnan, ja ostimme yhden kappaleen verhoa. Ihan vain siksi jos se ei sattuisikaan olamaan hyvä - emon logiikkaa, haloo sanon minä. Näyttää siis siltä että tämä projekti ei tähän jäänyt, voi itku.

Ulostautuminen Stokkalta oli päivän huojentavin hetki. Tosin mukaan oli tarttunut ärtsy päänsärky, kamala nälkä, kipeät jalat ja kupla otsaan. Mutta hyvänä plussana, minulla oli verho. Vakuutin itselleni, että jo oli laitimmainen kerta Hulluilla päivillä.

Ja älä, erinäiset voimat pakottivat minut sinne vielä eilen ja tänään.

Säälittävää.

Kinkuttaa

Söin tänään palvikinkkua.
Haluan huomauttaa, että olen ruokavalioltani kasvissyöjä, tosin syön myös kalaa ja riistaa, mutta niitä kuitenkin harvemmin.
Siis, söin tänään palvikinkkua.

Ei se mitään, se ei nimittäin ollut ainoa erikoisemmanlaatuinen seikka ruokailuissani tänä lauantaipäivänä. Aloitin aamuni piknikillä Kampin keskuksessa. Jes. Tunsin oloni niin kamppihengariksi, yök. Mutta korostan, että tällä järjestelyllä oli omat, vankat syynsä. Tarjoiluun kuului muunmuassa vispipuuroa, en ole syönyt sitä vuosiin. Se oli älyttömän hyvää.

Brunssin jälkeen matkustin Saloon, missä sitten kaupassa ollessani en voinut vastustaa kiusausta. Ostin välipalaksi Perniön saunapalvia 238 grammaa ja kiskoin sen suoraan napaani paperista. Päälle appelsiinimehua brunssin jäljiltä. Ja kummasti taas jaksoi viuhua.

Seuraavan kerran söinkin sitten itseni kamalaan halkeamispisteeseen mummoni luona. Siitä on nyt kolme tuntia ja on mielestäni huolestuttavaa, että minulla on nälkä.

Saan usein kuulla erinäisiltä henkilöiltä kummastunutta noottia siitä, että saan kasvissyönnin kepeällä tiellä joskus meetvurstihepuleita, jolloin voin kiskoa vaikka paketillisen mettaria. Kommenteilla yleensä yritetään vedota minun vahvoihin periaatteisiini "ethän sä VOI syödä lihaa!"-tyyppisesti tai sitten ne vittumaisella pilkkeellä silmäkulmassa mäkättävät "oletko Mirva sitä mieltä, että se meetvursti eli hyvän elämän?" Jumankekka! Minä syön meetvurstia jos minä haluan syödä meetvurstia huolimatta siitä oliko meetvursti elämässään onnellinen. Jos muuten onkin jokin aate jostain onnellisena eläneen villin lihan pupertamisesta, se ei missään nimessä rajoita kykyjäni lihansyöntiin.

Siispä lihikset, antakaa kasvissyöjille mahdollisuus jos ne sitä haluavat.

Aurinko aurinko plaa plaa plaa

Olen hirmuisen laiska. Talvi teki minusta laiskan. En viitsisi ulkoiluttaa koiraa. En viitsisi tuhlata aikaani opiskeluun. En viitsisi ajatella. Viitsisin vain maata ja syödä suklaata hyvässä seurassa. Suurin huolenaiheeni on etten viitsi mennä treeneihin, se vaan on myönnettävä. Löydän kovin usein muuta tekemistä. Eilen päätin pyhästi että menen treeneihin, ja hups heijaa, yhtäkkiä sain tilaisuuden lähteä ilmaiseksi Oopperatalolle katsomaan Anna Karenina-balettia. Pitihän se tilaisuus nyt käyttää hyväksi.

Kuntoni rapistuu. Ihanat reisilihakseni katoavat. Laiskistun vielä lisää. Selkäkin kipeytyy. Eikä tule sitä hyvää after treeni-oloa. Kamalaa!

Missä vika? Miksen vain mene? Miksi vältellä asiaa josta tykkää ihan hillittömästi?

Onko syyllinen kenties suklaariippuvuus? Uusi sänky ja sen sisuksiin piilotettu megamagneetti?

Näh. Tahdon virkistyä, saada jonkun energiapläjäyksen, keväthormooneja, mitä vaan ja kyetä.

Aurinko aurinko. Paistaisi edes kunnolla.

Onkos tullut kesä

Heräsin aamulla kymmeneltä vieraideni kolistessa keittiössä. Ulkona oli vinkeän keväinen aurinkoinen sää. Vietin hyväntuulista aamua brunssin merkeissä ja funtsailin mielessäni kevätasioita niin kuin keväällä kuuluukin.

Menin erinäisistä syistä angstisena päiväunille puoli neljältä. Herätessäni erittäin sekavana kello 18.40 (!) ulkona oli viisi senttiä lunta ja lisää satoi taivaasta poikittain. Siis mitä tapahtui? Menin kesäunille ja heräsin joulukuussa?

Voisi olettaa, että murhemieleni olisi synkistynyt säätilasta entisestään, mutta jotain rauhoittavaa siinä oli. Päässäni ei liikkunut itseasiassa yhtään mitään, ei ahdistuksen häivääkään. Lumella on sellainen vaikutus.

Mutta nyt siellä sataa vettä ja sekin lumi mitä siellä muka oli sulaa mitä puoleensavetävimmäksi smänkiksi. Fiilikset katossa, voisi sanoa, vaikka olihan ainainen takatalvi ihan yhtä odotettavissa tänä vuonna kuin se aina ennenkin on ollut.

Ja säätiedotusten mukaan huomenna maahan sataa räntää. En siis vieläkään saa laittaa ihania vihreitä kevätkenkiä jalkaan.

Operaatio verho vol I

Lähdin eilen ostamaan ruotsinkirjaa Tapiolan Stokkalta. Päädyin kuitenkin äitini kanssa Ikeaan ostamaan verhoja. Kotiin asti ei tultu verhojen kanssa, sen sijaan hankittu oli uudet lakanat ja sänky.

Myös liesituuletin oli vähällä tarttua mukaamme, mutta kielsin jyrkästi vedoten miesten parempaan liesituulettimenostotaitoon.

Sängyn alle hankittiin myös säilytyslaatikko, enkä voinut pitää tuosta hyrisyttävän koottavasta elementistä sormiani irti. Tänään sitten samanaikaisesti kun olisi pitänyt kirjoittaa parit lehtijutut, suunnitella sudareille ohjelmaa ja retkelle budjettia, istuin olkkarin lattialla ruuvien ja säilytyslaatikonpalasten ympäröimänä. Aloittaessani touhua, tein ratkaisevan virheen ja ajattelin, että eikös nyt yksi laatikko hujauksessa koota. Hujaus venyi yli tunniksi.

On ihan uskomatonta, miten monta kertaa voi tyriä pienessä seikassa, joka osoittautuukin mokaksi, jonka takia joutuu purkamaan aikaansaannoksensa lähtöpisteeseen. On ihan uskomatonta, miten käyttöohjeet eivät koskaan, ikinä kehity niin täydellisiksi, että niitä ymmärtäisi miten päin tahansa. On uskomattoman risovaa huomata, että yksi ainoa säilytysloota pääsee niin tukevasti niskan päälle, että sitä kootessaan epäonnistumisen hetkellä tuntee olevansa elämänsä syvimmän rotkon pohjalla. Kuitenkin se pirulainen röhnöttää nyt kokonaisena ja elämänsä kunnossa intialaisen maton päällä. Takaan, että jos säilytyslaatikot osaisivat hymyillä, sen virne olisi juuri nyt mitä itsetyytyväisin mahdollinen.

Tiedän, että Ikean kokoamis- ja käyttöohjeiden kanssa ovat painiskelleet lukuisat ihmisparat. Vaikka tekstittömät kuvaohjeet on piirrustettu kuinka selkeästi, joka ikinen kerta tulee joku kämmi. Tai sitten älyttömännäppärästä hyllykkösysteemistä on noudettu väärä pahvipaketti tai paketista ei löydy kaikkia ruuveja.

Olen jo kauan ollut sitä mieltä, ettei koko lafkaa tulisi kannattaa, mutta tässä sitä taas ollaan keskellä aitoa ikealaista lakanaa, sänkyä ja säilytyslaatikoa. Sitäpaitsi lakanan kuosi on mahtava, sänky ihan hillittömän mukava ja säilytyslaatikkokin keskimääräistä kivemman näköinen. Minkäs sille mahtaa. Aina en voi ostaa Suomessa valmistettua, ekoa, luomua, reilua ja kierrätystä. Vaikka oli Ikeassakin tarjolla sänky, jossa oli käytetty jotain maissihamppuheinää ja luomupuuvillaa ekoystävineen, mutta sille hintaa kertyikin sitten kosolti yli tavallisen ihmisen budjetin. Sitäpaitsi edellinen sänkyni oli kierrätystä parhaimmillaan: ennen minua siinä olivat yönsä viettäneet - toden totta - serkkuni koirat.

Ehkä hankin verhot sitten ensikuussa.

Johan sopan keitit

Söin tänään kolmatta päivää putkeen samaa kalakeittoa.

Alkoi jostain syystä ottaa kuuppaan. Sitä helposti tuntee itsensä jotenkin huonoksi, tylsäksi ihmiseksi, kun syö samaa sapuskaa useampana kuin kahtena päivänä. Tosin tämä ravinnon huolellinen loppuunkuluttaminen on kotitaloudessamme erittäin tavallista, hyvinkin normaalia. Ruokaahan ei pois heitetä jos sen vielä voi syödä. Sitäpaitsi on taloudellisesti kannattavaa käyttää hyödyksi kaikki mihin on sijoittanut. Viimeistä murua myöten.

Silti en enää huomenna aijo syödä sitä kalakeittoa. Se on lämmitetty jo kaksi kertaa ja muutenkin sen elinkaari lähestyy rivakasti loppuaan. Sillä on ollut hyvä elämä ja nyt sillä on syy kuolla. Luovutan sen hyvillä mielin takaisin luontoon. Maasta maaksi ja silleen, noin lyhykäisyydessään.

Voi yhden kerran

Käsittämätöntä.

Hetken mielijohteesta otin itseäni niskasta kiinni ja kasasin itselleni vihdoin blogin. Asian perinpohjainen tutkiskelu on vienyt pari vuotta, ja sen täytäntöönpano kokonaista viisitoista minuuttia. Voi tätä nykytekniikkaa.

Periaatteeni blogien vallattoman suureen joukkoon liittymättömyydestä on jyrätty, nitistetty ja nakattu ties minne, kuitenkin sellaiselle etäisyydelle että voin sen koska tahansa poimia sieltä takaisin. Minähän en kirjoita sydänverellä päästä raastettuja elämää ihmeellisempiä tilityksiä ihmissuhteistani tai elämän raadollisuudesta. Inhoan sellaisia blogeja, livejournaleja, what ever. Kirjoitan juuri niin kevyttä ja kenties itseäni viihdyttävää teksitä kuin haluan, joka niin halutessaan voi muuttua myös erittäin monimutkaiseksi, syvälliseksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi.

Nähtäväksi jää, mitä tästä tulee. Opiskelu ynnämuu-kiireiltäni kirjoittaminen saattaa jäädä toissijaiseksi. Toivotan onnea itselleni astuessani lukemisen tasolta kirjoittamiseen blogien ihmeellisessä maailmassa.